Tekstejä

Kirjoitan taiteesta ja arjesta naisiin liittyvien odotusten, henkilökohtaisen ja eri aikakausien taiteen välisenä vuoropuheluna. Tekstejäni on julkaistu mm. Saari Näkyvissä! -teoksessa (2018, Saaren kartanon taiteilijaresidenssin 10-vuotisjulkaisu) ja  Levoton Nainen -blogissa (2012-2013). 


Matka 

Pohjautuu residenssijaksojen päiväkirjamerkintöihin vuosina 2011–2014 Prahassa, Firenzessä ja Mynämäellä.  Osa on julkaistu Saari näkyvissä! -teoksessa (2018, "Haparoivia vetoja", Saaren kartanon taiteilija- ja tutkijaresidenssin 10-vuotisjulkaisu)Tekstit ovat sisältyneet  myös Haaksirikko-näyttelyyn Turun Galleria Å:ssa vuonna 2015 ja Fiskarsin VS Galleryssä 2016. 


Saari(ote)

1.1 Keskiviikko
Maisema on sumua ja vettä. Viereisissä huoneissa ja taloissa asuvat ihmiset kannattelevat minua. On turvallista. Odottamaton tunne. Mihin uskallan kävellä? Olen vieras ilmestys tien laidassa ja kuitenkin tuttu hahmo, sillä tästä talosta lähtee jatkuvasti uusia ihmisiä tutkimaan maisemaa.

2.1 Olen residenssissä. Olen tehnyt työsuunnitelman: piirtämiskokeiluja eri tekniikoin, sosiaalisuuden ja yksinäisyyden välisen suhteen tarkastelua. Mitä on oma ja mitä on kaikkien tila? Miten liikkumatila laajentuu aikuistuessa? Kartoitan lähiympäristöä: huoltoasema, kyläkauppa ja uimaranta, jossa en ole vielä käynyt. Hiekkatie, savisen pellon reuna. Tie johtaa lähimmälle bussipysäkille. 

-----
Luin (aiemmin) kirjan, jossa oli maailma, jossa vanhemmat olivat sivuhenkilöitä ja silti niitä, jotka määrittivät ja tuottivat teinien olosuhteet ja mahdollisuudet. Kuka olen tällä hetkellä suhteessa siihen kuusitoistavuotiaaseen tyttöön, joka pyöräili kesällä vieraan kaupunginosan uimarannalle juomaan muovikassillisen olutta?

Yksinäisyys voi muuttaa muotoaan, mutta tuntua aina tutulta. 

---
6.1 Palaan illalla. En muista kokeneeni tällaista pimeyttä aiemmin. Pimeästä löytyy asuntoni ovi, josta sukellan lämpöön ja valoon.

10.1 Perjantai
Romantisoin maaseutua. En tiedä, mitä täällä tapahtuu.

Kaunis harmaa on kaikkialla. Harmaassa valossa vihreänä hohtava pelto on turvallinen. En osannut odottaa tätä. Olen pesässä. Kaikki nyt olemassa olevat ihmiset ovat samassa talorykelmässä ja ympärillä lainehtivat mutaiset pellot. Naiset (me) keskustelevat: milloin on vanha residenssitaiteilijaksi, miten lapset, miehet, koti? Miten liikkua? Onko naisille yhä miehiä suurempi harppaus ryhtyä maailmaa tutkivaksi ja kiertäväksi taiteilijaksi? Mihin lapsi sijoittuu?

11.1 Olen aloittanut maalauksen. Haparoivia vetoja akvarelleilla piirustuspaperille. Pilvet ovat raskaita. Pellolla on valoa ja pieni ihminen. Melkein aikuinen. Peuran teinit sekoilevat. Ne yrittävät päästä irti juopoista vanhemmistaan, mutta käyttävät ahdistuksesta pakenemiseen voimattomina samoja keinoja kuin vanhempansa.

---

Täällä asui rouva, joka synnytti yksitoista lasta ja kuoli. Piikoja, apulaisia. Ja meitä. Mekin olemme töissä. 

Kävelen. Taivas on valtava harmaa massa, joka vyöryy päälleni. Olen nähnyt saman taivaan aiemminkin - mutta kevyempänä - jonkun toisen maalauksissa. Nyt harmaan eri sävyjä on paljon eikä korkeuksiin heijastu valoja. 

Pari tyyppiä pyöräilee lintutornille. Edelläni lumista polkua pitkin kulkevat yksinäiset tassunjäljet. Se on kulkenut pitkään polkua pitkin.

22.1 Keskiviikko
Kuvaan itseäni selin kameraan. Minä siirtyy kuvaan.

3.2 Maanantai
Sauna, kävely ja uni. Päiviä ja öitä samassa huoneessa sinun kanssasi. Puut ovat käppyröitä, satoja vuosia vanhoja. Tuulen tuivertamia. 

4.2 Haluan aloittaa toisen työn. Sen, jossa kasvot ovat jo aluillaan. Ne piiloutuvat puoliksi oven taakse. Ovia, kaappeja, kakluuneja, tapetteja. Mihin kaikkeen naiset hukkuivat täällä? Minkä taakse itse piiloudun?

5.2 Poimintoja Riitta Koskisen Suomen kartanot -kirjasta: Mikä oli Eva Matilda Aminoffilla vuonna 1822(?), kun hän kuoli kartanon kamariinsa joulun tienoilla? Puoli vuotta aiemmin yhdestoista lapsi oli kuollut synnytykseen. Kamarista näki puutarhaan ja merelle. Juuri nyt ikkunasta näkyy lehdettömien puiden oksia. Keitä olivat talon muut naiset: kamarineitsyt, piiat, taloudenhoitaja, imettäjät, lapset? Ne, jotka käyttivät pääovelta katsottuna talon vasenta puolta.

Asun keittiösiivessä. Hiiviskelen kartanossa kuin palvelusväki, hieman salaa ja arkaillen. On naisten, lasten, miesten ja palvelusväen reittejä. Olen saanut tilaisuuden keskittyä kaksi kuukautta omaan työhöni, mutta en tiedä mitä oikein olen tekemässä. 

Olutta, viiniä, paloviinaa, punssia, kahvia, teetä.
Pippuria, sahramia, etikkaa, siirappia, sokeria, herneitä, perunoita, kalaa, possu.

11.2 Koska ulkona on liian kylmä ja kosteaa, on asioita tuotava sisälle piirrettäväksi. Kerään käpyjä.

13.2 Muita töitä. Haluan jo takaisin kotiin, arkeen.

14.2 Kauppamatka, kahvi ja munkki, ruokaostokset.

15.2 Piirrän kartanon huoneita: salin tuolit, entinen kirjasto, josta näkymä salin poikki förmaakiin. Kattokruunu. Peili. Kukkatapetit.
--------

22.2 Huomisen työsuunnitelma: lampi siirtyy suurelle paperille.

26.2 Kotona.

---------------------------------------------

30.4 Uusi työhuone, uusi koti. Piirrän kartanon tuolirivin hiilellä uudestaan suuremmalle paperille. Punainen muste on alkanut haalistua valossa! Kaikki on piirrettävä uudestaan. Odotus, vierailu. Julkisen tilan pelko. Koko tuolirivistö tuijottaa huoneeseen astujaa. Harmaan joukkoon on eksynyt neonvärejä. Häiritseviä, vieraita välähdyksiä tuttuuden keskellä.


Sister Fa laittaa itsensä likoon – pitäisikö minunkin?

( Levoton Nainen -blogi 4/2013)


Senegalilainen rap-artisti Sister Fa katsoo kameraan ja kertoo joutuneensa lapsena sukuelinten silpomisen uhriksi. Hän kuvaa tapahtunutta ruumiinosan amputoimiseksi, menetykseksi, jota on mahdotonta korvata. Sarabah on dokumentti, jossa seurataan kolmekymppisen, Berliiniin muuttaneen Sister Fa:n kampanjointia tyttöjen sukuelinten silpomista vastaan. Laulaja matkustaa bändeineen Senegaliin ja uskaltautuu viemään kampanjan kotikyläänsä asti, vaikka aavistelee tabuja rikkovan projektin saavan vastustusta. Ryhmä konsertoi ja käy mm. kouluissa ja radiossa puhumassa. Sarabah on osa ensi viikonvaihteen HAFF-festivaalin ohjelmistoa. 
              Silpomista eli naisten ulkoisten sukuelinten osittaista tai kokonaan poistamista harjoitetaan yhä erityisesti joissain Pohjois-Afrikan maissa, kuten Sister Fa:n kotiseudulla Senegalissa. Sitä pidetään tarpeellisena siirtymäriittinä tyttöydestä naiseuteen, vaikka se on useimmiten laissa kielletty. Aikuisten naisten lisäksi perinteen puolustajissa kuuluu miesten ääni. Jotkut miehet suuttuvat dokumentissa taiteilijalle ja sanovat, että leikkaamaton nainen on seksin suhteen kyltymätön. Halu on miesten yksinoikeus. Taiteilijaa kehotetaan pysymään muusikkona ja olemaan sotkeutumatta muihin asioihin. Samanaikaisesti kampanja saa positiivisia käänteitä. Yksi koskettavimpia hetkiä dokumentissa on (niitä on useita), kun Sister Fa:n kotikylän naiset julistavat lopettavansa koko perinteen.
        Taideyliopiston rehtori Tiina Rosenberg mainitsee kaksi tekijää, jotka vahvistavat taiteen aktivistista luonnetta: itsensä likoon laittaminen sekä rakkaus omaa yhteisöä kohtaan. Molemmat tekijät konkretisoituvat Sister Fa:n toimissa. Tarvitaan rakkautta, jotta saa voimaa puhua epäkohdista, sanoa, että tämä ei käy. On myös hypättävä itse mukaan. Se voi tarkoittaa niin kehollisuutta työvälineenä kuin omien kokemusten julkituomista. Naiset ovat 1960-luvulta saakka ottaneet muun muassa performanssin keinoin kehonsa ja henkilökohtaiset kokemuksensa työvälineekseen, provosoineet ja huutaneet. 
           Sister Fa:n viha silpomisen hyväksynyttä äitiään kohtaan sai uuden suunnan ymmärryksestä, että vanhemmat toimivat osana yhteisöä, johon he pyrkivät lapsensa sopeuttamaan. Vaikka taideteoksen on löydettävä kosketuspintaa useiden ihmisten kokemusmaailmasta, taiteilijalla on aina oma henkilöhistoriansa, äänensä, kehonsa ja mielensä käytössään. On vain uskallettava kertoa kaikki, päästää irti häpeäntunteista ja tunnistaa ongelmat, jotka johtuvat yhteiskunnan rakenteista, eivätkä vain esimerkiksi henkilökohtaisista perhesuhteista. Musiikki rikkoo Sister Fa:n kampanjassa tabuja voimallisesti. 
          Sister Fa:n eri-ikäisten naisten kanssa käymät keskustelut tyttöjen neitsyysvaatimuksista ennen avioliittoa kuulostavat kaukaisilta suhteessa omaan elinympäristööni. On myös mahdotonta rinnastaa silpomisen aiheuttamaa kärsimystä länsimaisen yhteiskunnan naiseuteen kohdistamiin rajoitteisiin. Mieleeni hiipivät kuitenkin dokumentin naisia seuratessa muistot omasta aikuiseksi kasvamisesta, erityisesti seksuaaliseen haluun liittyvä hämmennys. Koska olen taiteilija, dokumentti herätti minut myös pohtimaan, pistänkö itseäni tarpeeksi likoon.
         Nuoruuttani sävytti bulimia. Syömishäiriö, kommunikoinnin puute ja suhtautuminen tyttöjen seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen kietoutuivat toisiinsa. Eikä ruumiillisuus tarkoita sitä, miltä näyttää vaan miten kokee itsensä suhteessa muihin, miten hengittää, liikkuu, puhuu, ottaa tilaa. Miksi me tytöt – moni ystäväni oireili myös ruoan suhteen – päädyimme kamppailuun omaa kehoamme vastaan? Pakenin oksentamiseen ja ahmimiseen häpeää, pettymyksiä ja iloakin. Lopulta taistelin vain syömistä vastaan. Sitten häpesin koko ajan. Melko näkymätön sairaus lamaannutti ruumiillisuuteni ja ihmissuhteeni kymmeneksi vuodeksi. 
           Vaikka koulussa annettiin 1990-luvulla ehkäisyvalistusta ja seksistä puhuttiin lakkaamatta, jokin tyttöjen kehoja kovasti kontrolloi. Seurustelusuhteen ulkopuolella avoimesti seksuaalista halua osoittavat tytöt leimattiin huoriksi, poikien seksikokemukset puolestaan olivat kehujen aihe. Suurimmalla osalla ei varmaan ollut mitään kokemuksia, mutta se jäi huomiotta. Koin itseni leimautumisvaarassa olevaksi kevytkenkäiseksi hupakoksi humalassa tapahtuneiden suuteluepisodien takia ja samalla eristäytyneeksi, oudoksi tyypiksi, joka ei tule koskaan löytämään poikaystävää. Seksuaalisuus olisi kai kuulunut sitoa parisuhteeseen, jota nyt ei sattunut tulemaan vastaan – ja jota en kyennyt rakentamaan. Teinitytön kokema seksuaalinen halu tuntui olevan vastoin normeja. 
           Olen toipunut bulimiasta vuosia sitten. Kun aloin tunnistaa nälän palattuani säännöllisiin ruoka-aikoihin, aloin tuntea muutakin. Aloin itkeä. Pystyn nykyisin myös kokemaan pettymystä ja nautintoa. Taiteen tekeminen on avannut mahdollisuuden omien kokemusten ulkopuoliseen tarkasteluun, mutta syömishäiriöiden ja ruumiillisuuden välinen suhde on teoksissani jäänyt viitteelliseksi. Nyt olisi syytä katsoa tarkkaan lähiympäristöä ja selvittää, onko jotain mitä voisi tehdä. Vaikka olen havaitsevinani, että nuoret naiset pystyvät hyväksymään paljon helpommin omia halujaan kuin itse pystyin, syömishäiriöt eivät ole kadonneet. Jotain on edelleen vialla. Aiheesta pitäisi ehkä puhua tai tehdä kuvia. Muisto sairaudesta ei ole kadonnut. 
         Sarabah-dokumentin lopussa Sister Fa sanoo unelmoivansa mahdollisuudesta elää loppuelämänsä kotikylässään, ottaa aurinkoa pikkuisen mökin edustalla. Hän haluaa olla sittenkin olla osa yhteisöä, joka on häntä kiduttanut. Tai ainakin hän haluaa elää kotiseudullaan. Sister Fa toimii rakkaudesta yhteisöään kohtaan. Siitä voisi ottaa mallia. 

HAFF – Helsinki African Film Festival 
8–12.5.2013 Teemana nuoret ja valta
Sarabah: pe 10.5.2013 klo 15:00 Andorra, Eerikinkatu 11
www.haff.fi
Tiina Rosenbergin luento ”Feministinen taide ja poliittinen toivo” Helsingin yliopisto 9.4.2013 


Oikeus tehdä työtä ja tuntea

(Levoton Nainen -blogi 10/2012)


Ateneumissa voi lokakuun puoleen väliin saakka katsoa lähietäisyydeltä taidemaalari Helene Schjerfbeckin (1862–1946) teoksia seitsemänkymmenen vuoden ajalta. Näyttelyssä näkyy matka 1800-luvun lopun naturalistisista maalauksista viimeisiin pelkistettyihin, melkein abstrakteihin omakuviin ja asetelmiin. Punaisena lankana läpi näyttelyn voi seurata vaikkapa yksinäisten naisten hahmoja. Olin kohdannut kyseisen taiteilijan aiemmin pari kertaa, ja epäilin, ettei uutta tietoa tai kokemusta enää löytyisi. Luulin tuntevani hänet.

Ensimmäinen kohtaaminen oli vuonna 1992. Ateneumissa oli silloinkin esillä taiteilijan teoksia ja lapsuudenkotini seinälle ilmaantui juliste, josta taiteilijan kasvot tuijottivat minua. Siinä Helene katseli minua jäänrauhallisena, leuka hieman ylös kohotettuna. Hän oli mielestäni surumielinen ja eteerinen hahmo. Totuin taiteilijan omakuvaan kauan ennen kuin otin oman piirtämisharrastukseni sen verran vakavasti, että siitä tuli minullekin ammatti ja Helenestä kollegani. Toisen kerran Helene ilmaantui paikalle kymmenisen vuotta sitten Rakel Liehun romaanihenkilön muodossa. Helenestä muodostui elävä nainen, taiteilija, joka ei antanut periksi. Joka suri ja nauroi. Hän jäi mieleeni unenomaisena sankaritarhahmona. Teokset ja taiteilija sekoittuivat mielessäni jonkin voimakkaan ja herkän tunnetilan välittäjiksi, mutta en pohtinut asiaa sen enempää. Helene unohtui pitkäksi aikaa. Maalausten sävyistä, asetelmista ja omakuvista oli tullut itsestään selviä, puhki kulutettuja kuvia osana suomalaista taidehistoriaa. Niiden utuinen sävymaailma ja hauras kauneus kyllästytti. Kuvilla oli kuitenkin ilmeisesti ollut minuun nuorempana suuri vaikutus, sillä sekoittelin paletille aluksi samantyyppisiä sävyjä. 

Nyt, kolmannella retkellä teosten pariin löysin uuden reitin. Katseeni kiinnittyi jo tuttujen omakuvien lisäksi muiden naisten hahmoihin: kollega Helena Westermarckiin (1884), Naisprofiiliin (1884), neulovaan ja lukevaan Olga-äitiin (Äitini, 1909), Mummuun (1907), Ompelijatar – Työläisnaiseen (1905), Laulajattareen (1916–17), Pankkineiti – Laulajattareen (1924), Sairaanhoitajatar Ester Räihään (1943) ja moneen muuhun. Varhaisimpien teosten syntyessä vuonna 1884 Helene oli kaksikymmentäkaksivuotias kuvataiteilija. Hän oli matkannut Ranskaan opiskelemaan ja asui taiteilijatovereidensa kanssa. Hänen työtään oli tuettu stipendein. Viimeiset muotokuvat, punaposkiset sairaanhoitajattaret ovat vuodelta 1943. Helene oli silloin 81-vuotias. Hän oli palannut kotimaahansa muutaman matkavuoden jälkeen kolmekymppisenä ja pysytellyt siitä lähtien melko paikoillaan, asunut muun muassa Helsingissä ja Hyvinkäällä. Mutta hän pysyi ammatissaan. Viimeisin omakuva on vuodelta 1945, viimeisen elinvuoden ajalta. Koko elämänkaari on maalattu näkyviin.

Varhaisemmissa teoksissa naisten katse on luotu alas. Posket punoittavat. Nuorempana naiset näyttäytyivät minulle tämän takia sulokkaina, arkoina olentoina. Tällaisiahan naiset vain ovat, ajattelin. Miehet olivat niitä, jotka katselivat avoimin silmin kohti maailmaa. Nyt punaposkisuus näyttäytyy ennemminkin naisiin kiinniliimattuna häpeänä. Marie Christine Tams tarkasteleekin näyttelykatalogin artikkelissa ”Sisimmän äänettömiä liikahduksia” häpeää yhtenä teosten vallitsevana tunnetilana. Sitä kuvataan itsestään selvänä, luonnollisena olotilana. Häpeä kertoo nöyryydestä ja häveliäisyydestä, mutta toimii myös suojana. Artikkeli keskittyy teoksiin, joista katsoja tunnistaa myös surun tai melankolian. Punastumisen lisäksi hahmo on usein eteenpäin kumartunut, kasvonsa alas painanut. Tällainen on myös varhainen Naisprofiili, vaikka tekstissä tarkastellaan myöhempiä, modernistisempia kuvia. Myöhemmin naiset kuitenkin myös ryhdistäytyvät, mutta punoittavat posket eivät katoa kokonaan. Melankolia katoaa, häpeä ei?

Miksi Helene piirsi häpeää? Hän oli turhautunut ajan kaksinaismoralismiin, joka kielsi naisilta intohimoiset tunteet. Anja Olavinen huomioi artikkelissa ”Helene Schjerfbeckin mieskuv(i)a”, kuinka taiteilija kertoo kirjeessään ystävälleen ja ilmeisesti ihastukselleen Einar Reuterille, että sisimmän, intohimon haluaisi kuvata, mutta koska häpeää, ei voi. Koska on nainen. Samassa artikkelissa Olavinen tuo esiin Helenen ystävälleen Helena Westermarckille kirjoittaman kirjeen sisältämän lausahduksen naisten äänioikeudesta. Helene toivoi sen tasoittavan naisten ja miesten moraalin eroja. Helenen seitsemisenkymmentä vuotta kestäneen uran aikana naiset alkoivat siirtyä entistä enemmän itsenäisiin ammatteihin kodin ulkopuolelle. Taiteilijat olivat näistä ensimmäisten joukossa, mutta tunnetilojen ja ruumiillisuuden hyväksyntä eivät seuranneet samaa tahtia. Se, minkä teini-ikäisenä tulkitsin luontaiseksi naiselliseksi hauraudeksi, onkin sittemmin paljastunut joutumiseksi olosuhteiden vangiksi. Tams puhuu surusta, menetyksen aiheuttamasta tilasta. Jos sen yli ei pääse, vaihtuu tila melankoliaksi ja itsetunto alenee. Helene alkoi ajatella, että näin ei pitäisi olla. Hahmojen mustan hiilen piirtämät ääriviivat tuntuvatkin estävän henkilöitä hajoamasta palasiksi. 

Leena Ahtola-Moorhouse kertoo näyttelyn äänioppaassa, että vuoden 1905 Ompelijatar-teoksellaan Helene aloitti väljän sarjan työläisnaisista. Henkilöt löytyivät lähiympäristöstä, kuten Hyvinkäällä asuessa läheiseltä villatehtaalta. Näyttelyssäkin teokset ovat hajallaan ja sekoittuvat osaksi kertomusta kaikista naisista. Oikeastaan en edes tiedä, mitkä teokset kuuluvat sarjaan, mutta ilahduin tiedosta, sillä olin uteliaana kiinnittänyt huomiota ammattinimikkein nimettyihin teoksiin. Ompelijattaressa on eteenpäin kumartunut naishahmo, joka sijoittuu koti-interiööriin. Muissakin tämän aikaisissa ja aiemmissa teoksissa nainen sijoittuu usein kodin piiriin. Nainen on osa levollista, yksityistä ympäristöä. Näin perheen naisia, kuten äitejä, tyttäriä, isoäitejä ja palvelusväkeä usein kuvattiin 1800-luvun lopulla. Erikseen olivat kodin ulkopuoliset, seksuaalista vetovoimaa omaavat naiset: tanssijat, laulajattaret ja prostituoidut. Heitä tosin kykenivät kuvaamaan vain miehet, koska kuvan kohteet eivät olleet osa kunniallisen naisen elinympäristöä. Myöhemmin Helenen naiset kuitenkin irtaantuvat yksityisestä tilasta ja pelkistyvät muotokuviksi. Samalla, kun nainen irtaantuu kodinhengettären roolista, hän on kuitenkin yksin. Helene kuvaa myös itseään työtä tekevänä naisena. Hän seisoo ylväästi omien tekemistensä takana, mutta pakotettuna oman aikansa naisen raameihin. Helenen naimaton, ikääntyvä hahmo oli kuitenkin myös pehmeä, naurava ja sureva. Hän ei hyväksynyt perheettömiin naisiin kohdistettua yleistystä tunteettomasta ja epänaisellisesta luonteesta. 

Osa naisista, kuten laulajatar, nauraa. Sairaanhoitajalla taas on terävä katse. He olivat eri sukupolvea kuin taiteilija. Sairaanhoitajattaria Helene maalasi vuonna 1943 ollessaan 81-vuotias. Miten taiteilija näki heidät? Heissä on terävyyttä, joka puuttuu ensimmäisistä naishahmoista, jotka vielä kainosti painavat päänsä alas. Sairaanhoitajan ammatti tulee esiin valkoisen työasun muodossa. Joissain naisissa on jopa hilpeyttä, kuten kahdessa laulajattaressa. Samalla he säilyvät kuitenkin yhtä arvoituksellisina kuin varhaisempien teosten hahmot. Poskien puna on muuttunut kirkkaiksi täpliksi. Itsepäisellä tytöllä (1938–39) on kasvot, joissa silminä ovat mustat aukot. Kasvot muuttuvat naamioksi, mutta eivät painu alas. Joidenkin, kuten yhden sairaanhoitajattaren, katse on yhä suunnattu kohti maata.

Mitä annettavaa teoksilla on nykykatsojalle? Eivätkö Helenen sanat, teot ja siveltimenvedot ole jo moneen kertaan tutkittu ja tulkittu? Katsellessani Helenen kuvia niiden sukupolvien yli kulkeva matka aukeaa kuitenkin itselleni taas uudella tavalla. Tunnistan joitain maalausten tunnetiloja yhä todellisiksi, vaikka samalla ymmärrän, että tuskin pystyn täysin kuvittelemaan vallinneita olosuhteita. Muistan selkeästi parinkymmenen vuoden takaisen minäni, jolloin näin eteerisen naishahmon vain kritiikittömänä toteamuksena olemisen tavasta. Siksi kai kyllästyinkin kuviin. Nyt niissä puhuukin itsenäinen nainen, joka pyrkii tulemaan hyväksytyksi kaikkine tunteineen. Kuvat muistuttavat yhä ajoittain häivähtävistä suloisuuden ja näkymättömyyden vaatimuksista, joita tiedostamattomasti asetan itselleni. Saan itseni kiinni miettimästä, miten voi omistautua intohimoisesti sekä työlle että ihmisille. Miksi pitää ylipäänsä omistautua? Luulin, että taakka olisi jo poistettu. Helenen maailmastahan on niin monta sukupolvea. 

Toki osa kanssasisaristani on jo kovin etäällä Helenen hahmoista. Heillä on kenties äitejä ja isoäitejä, jotka ovat vuosikymmeniä sitten sanoutuneet irti naiseudesta, joka ei osaa vaatia mitään ja rakastuu palvoen, uhrautuen ja häveten. Helenen pohtima ruumiillisuus ja yhteiskunnan määrittämä häpeä on jäänyt omassa naisten ketjussani kuitenkin hieman käsittelemättä, ottamatta haltuun. Perheen sisäiset naisten ketjut saattavat kulkea voimallisesti pinnan alla, vaikka olisikin tehnyt irtioton edelliseen sukupolveen, ajatellut asiat uusiksi. Silmäillessäni tasa-arvokehityksen vuosilukuja en aina tunnista omaa naisten ketjuani. 

Onko taideteos ajankohtainen niin kauan kuin se vie meidät matkalle suhteessa itseemme? Kuva koskettaa silloin, kun tunnistamme siitä vaikkapa jonkun tutun tunnetilan. Mitä pidempi on aikaväli teoksen ja itsemme välillä, sitä enemmän tiedot muuttuneista olosuhteista, asenteista ja tunteista tuovat kuvaa lähemmäksi. Tunnetilojenkin historiaa voi jäljittää. Ja naiskatsoja saattaa tunnistaa muotokuvista eri asioita kuin mieskatsoja. Onhan meillä erilainen historia. Taiteilijan elinkaari muotoutuu yhdeksi johtolangaksi, vaikka emme etsisikään kuvista kertomusta hänestä. Tarinan avulla pääsemme mukaan yhteen pisteeseen sukupolvien ketjussa ja sitä kautta lähemmäs itseämme ja kanssaihmisiämme. Maalari asettuu väistämättä oman aikansa vangiksi, mutta myös henkilöksi, joka kykenee tarkastelemaan aikalaisiansa hiukan ulkopuolisena. 

En tiedä lainkaan, millainen Helene oli. Tiedän varmasti vain sen, että hän omasi kyvyn ja kärsivällisyyden havaita tunnetiloja ja muuntaa havaintonsa ihmisten välisestä näkymättömästä väreilystä väreiksi ja viivoiksi. Hän on maalannut kuvat, tehnyt työnsä. Sanoisin, että muotokuviin sisältyy voimakas kritiikki naisen aseman suhteen nimenomaan tunteiden määrittelyn näkökulmasta.  Naisasianaisena taiteilija olikin ärsyyntynyt erityiskohtelusta, joka perustui naiseuteen. Minulle taiteilija tuntuu nyt sanovan turhautuneena: ”Näin ei pitäisi olla ja silti näin on. On oltava oikeus tehdä sekä työtä että tuntea.


Oli miten oli, kiitos Helene, että et luovuttanut.


Turvallisten seinien sisällä

(Levoton Nainen -blogi 10/2012)


Joulun alla kotiin liityvä mainoskuvasto valtaa helposti näkökentän. Kassajonossa lehtihyllyä tuijotellessa koti tuntuu olevan sisustus- ja ruoanlaittolehtien palstoilla vapaa-ajan tila, jossa leijutaan onnellisuuspilvessä täydellisten huonekalujen, astioiden ja makunautintojen seassa. Raitiovaunussa halpavaateketjun mainoksessa on kaksi tyttöä aamutakeissaan lahjapakettien ympäröimänä. Mainosten viesti on, että koti on lomapäivien tärkein sosiaalisen elämän ja kuluttamisen näyttämö. Koti naisen työpaikkana taitaa olla mennyttä aikaa, mutta onko aiemmin velvoitteeksi mielletty kodinhoito muuntanut muotoaan ja nimetty vapaa-ajan huviksi?

Asiaa voi yrittää purkaa ottamalla avuksi Helsingin ajankohtaiset näyttelyt. Designmuseon Koti – paikka ja mielentila-näyttelyn esittelyteksti lupaa tarkastella millainen on nykyihmisen suhde kotiin ja millaisia eri ilmenismuotoja ja merkityksiä meille tuttu elinympäristö voi saada. Näyttely lupaa myös tehdä katsauksen kodin evoluution 1800-luvulle saakka. Viggo Wallensköldin (s.1969) maalaukset Taidesalongissa taas ovat muotokuvia fiktiivisistä tyypeistä, jotka kietoutuvat osaksi asuinympäristöjään. 

Designmuseon näyttely esittelee muotoilua, mutta on ottanut muutaman kuvataiteilijankin teoksia mukaan. Tämä herättää odotuksia teeman laajasta käsittelystä. Aloitan eri vuosikymmenien lehdistä. Selailtavissa on muun muassa 1930-luvun Kotiliesiä. Lehti perustettiin vuonna 1922. Se kasvatti perheenäitejä huolelliseen taloudenhoitoon ja moraaliseen elämään. Mottona oli: ”Koti on yhteiskunnan sydän.” Koti näyttäytyy naisen valtakuntana, jossa rooliin kuuluu olla kodinhoitaja, tekstiilien ja ruoanlaiton asiantuntija, äiti ja vaimo. Naisen velvoite oli tuoda miehen kustantamaan kotiin lämpöä ja turvaa. Vaikka vuodesta 1930 lähtien naisilla on ollut oikeus omaan omaisuuteen avioiduttuaankin, vielä 1950-luvulla äidin paikan ajateltiin olevan kotona. Tämä teki naisen usein taloudellisesti riippuvaiseksi miehestä. Koti oli ydinperheen muodostama kokonaisuus, yksineläjien kodeista onnellisen elämän kuvina löytyy harvemmin mainintoja. Sotien jälkeisinä vuosina vakaa ja vaurastuva koti toi turvaa. Muotoilusta tuli osa arjen ihannekodin rakentamista. Kodeissa asui ihmisiä, jotka pyrkivät unohtamaan traumansa ja pystyttämään jälkikasvulle seinät. Vaikka perhesuhteet ovat olleet näyttelyn tarkasteluvälillä hurjassa muutoksessa, koti näyttäytyy enimmäkseen esinekokoelmina. Nykykoteja näyttelyssä esitellään mm. toiveasuntojen muodossa. Joukossa on yksinelävä nainen, pariskunta ja lapsiperhe. Nykyinen vauraus näkyy haaveiluna tilavista asunnoista, joissa kaikki turha tavara on sullottu varastoon.

Näyttelyn oivaltavin esitys ihanteiden muutoksesta on vanhojen huoneentaulujen ja Emilia Ukkosen teosten rinnastus, joissa kirjotaan nykyihmisen elämänohjeet esiin. Kankaat täyttyvät ristipistoin ommelluin tekstein. Vanhassa huoneentaulussa lukee: ”Sortumatta souda, vaik ois vastatuulta.” Ja: ”Suru särkee sydämen, huoli vatsan halkaiseepi.” Ukkonen kirjoo huoneentauluja uusiksi: ”Because I'm worth it.”  ”Just do it.” Menneen vuosisadan ihminen yritti olla vahva ja lakaista turhat murheet ja arkea häiritsevät tunteet maton alle. Nykyihmisen elämänohjeet tulevat mainonnasta. Tuotevalinnatko tuovat nyt itsevarmuutta?

Näyttely lupaa peilata kodin evoluutiota 1800-luvulta tähän päivään, mutta juoni jää hieman kesken. Aikaväli on niin pitkä, että se vaatisi enemmän kertomuksia kuin mitä tilaan on kasattu. Näyttelyteksti sanoo kodin ilmentävän yhteiskunnallisia muutoksia, joita voidaan havainnoida esineiden historiaa ja kehitystä tarkastelemalla. Varmasti niin on, mutta kaipaisin näyttelyesineistä kuvia myös niiden todellisesta käyttöympäristöstä. Tai ehkä en vain ole tarpeeksi kiinnostunut muotoilullisista yksityiskohdista. Ja missä ovat ihmiset, kotien asukkaat?

Suuntaan Taidesalonkiin. Täältä löytyy ihminen kodissaan. Esillä on taidemaalari Viggo Wallensköldin teoksia. Maalausten utuiset sävyt kietovat sisäänsä hahmoja, joista osa on kuin amputoituja tai kiedottuja sisään kodin esineistöön. Valtaosa hahmoista on feminiinisiä, joissain sukupuolta merkitsevät piirteet taas sekoittuvat. Perhepotretissa äidilläkin on viikset. Usein Wallensköldin teoksissa feminiinisyyden ja maskuliinisuuden sekoittaviin hahmoihin kiinnitetään suuri huomio. Ehkä se kertoo siitä, että kulttuurissamme on hankala puhua ihmisestä ilman sukupuolta. Nyt kuitenkin katseeni etsii merkkejä kodista. Ja naiseudesta, väistämättä.

Muisto-nimeä kantavissa teoksissa naisesta on jäljellä vain ylävartalo, joka sulautuu huonejärjestykseen. Hahmot ovat puolikkaita, lampunjaloista kasvavia. Tai kuten mukanani ollut seuralainen totesi: Kuin heitä vedettäisiin lihamyllystä läpi. Toisesta päästä löytyy vain johtoja ja pistorasioita. Henkilöt on maalattu pastellisävyin lempeisiin interiööreihin, usein kodeiksi tulkittaviin. Erakko-teoksen hahmo seisoo mustanpuhuvassa iltapuvussaan ikkunan edessä, jonka takaa aukeaa tehdasmaisema. Sommittelu on kuin viime vuosisadan tehtaiden patruunoiden muotokuvissa. Hekin olivat yksin valtakuntansa edessä. Wallensköldin teoksissa hahmo vain näyttää yksinäisyytensä toisin kuin entisaikojen johtajat. 

Teosten henkilöt ovat kotonaan omassa tilassaan muiden katseista välittämättä. Heissä on rauhaa. Wallensköld onnistuu maalaamaan esiin kodin kääntöpuolen: Yksin olemisen ja outouden. Kuvat saavat katsojan havahtumaan epämiellyttävään olotilaan. Olenko itsekin noin omituinen, valtavirrasta poikkeava? Toisaalta hahmot herättävät empatiaa. Ovatko he onnettomia? Ja miksi nämä hahmot nyt ovat useimmiten naisia? Onko nainen kuitenkin yhä sidotumpi siihen odotukseen, että oma koti tuo lämpöä ja turvaa. Millainen on pettymyksen, tilanteen hyväksymisen ja onnen tunteen välinen heiluriliike? Esillä on se, mitä muotoilu ja standardisoitu arki ei kerro. Yksinäisyys ja kodin estetiikka kietoutuvat maalauksissa toisiinsa.  

Lisävalaistusta kodin käsitteeseen tuo Kirsi Saarikankaan ja Hanna Johanssonin toimittama Homes in transformation-teos. Eri alojen tutkijat tarkastelevat kotia sekä konkreettisena tilana että sosiaalisina suhteina sukupuoliroolit huomioon ottaen. Sanana koti viittaa usein turvallisuudentunteeseen, tuttuuteen, jonka voi löytää muistakin yhteisöistä ja tiloista. Kun puhun kodista, lähtökohtana on ikään kuin itsestäänselvä ajatus kodista henkilökohtaisena tilana, jonka jakaa keskenään yksi tai useampi ihminen, perhe tai pariskunta. Johansson ja Saarikangas muistuttavat, että koti yksityisenä tilana on historiallinen, ei universaali käsite. Tämä etuoikeutettu, länsimaisen vaurauden suoma tila liittyy eurooppalaiseen, keskiluokkaiseen ajatukseen perheestä. 1800-luvun lopulta koti on ymmärretty yksityisenä virkistäytymisen tilana erityisesti miehille, jotka työskentelivät kodin ulkopuolella. Samanaikaisesti on rakentunut kodin ja naisen välinen liitto. Koti on ollut rauhan ja pysyvyyden tila vastakohtana ulkopuolella muuttuvalle maailmalle. Voiko seinien sisäpuolelle yhä käpertyä muiden aatteita ja muutoksia pakoon? 

Johansson ja Saarikangas mainitsevat kotiin liittyvän pelon ja epävarmuuden olevan tuskallista juuri siksi, että kodin odotetaan olevan ehdoton turvapaikka tässä kaoottisessa maailmassa. Miten käsitellä tilannetta, jossa odotukset eivät toteudukaan? Monique Eleb on tutkinut nykypariskuntien kotien muotoutumista. Pariskunnat tuovat usein huomaamattaan lapsuudenkotinsa arvomaailman yhteiseen kotiin. Tilaan, johon halutaan yleensä luoda yhdessä jotain omaa, muotoutuukin kerrostumia erilaisista käytännöistä ja esteettisistä mieltymyksistä. sisustusvalintoja ja kompromisseja tehdään? Aina ei myöskään muodostu turvallista ympäristöä. Minna Ruckenstein huomioi perheväkivallan ja kodin välisestä suhteesta kirjoittaessaan, että koti halutaan väkivaltaisessakin tilanteessa usein säilyttää synonyyminä turvallisuudelle ja läheisille ihmisille. Kun on rauha, siivotaan, pyykätään ja laitetaan ruokaa. Vaikka olisi tapahtunut mitä. 

Kodin tuntua ylläpidetään myös sisustamalla. Sarantola-Weiss tarkastelee tekstissään 1960-70-lukujen sisustuslehtien luomia kodin interiöörejä. Ne tukivat suomalaisen muotoilun vahvistumista osaksi arkea. Oli löydettävä oikeita tavaroita osaksi kodin rakentamista. Naistenlehtien sivuilla kotia kaupataan yhä loppumattomana sisustuskohteena. Koti työnä vain on muuttunut vapaa-ajan harrastukseksi. Rakennetaanko silti yhä onnellisen elämän näyttämöitä? Oma voimakkain lapsuudekotiini liittyvä tunnetila on juuri se, että vaikka mikä olisi, syntymäpäiväkakku leivotaan ja kaikki istuvat yhdessä pöytään. Ei niin väliä, vaikka kenelläkään ei olisi mitään sanottavaa. Perhe ja koti muuttuu ääneen lausumattomien yksityisten tuntojen ja toiveiden jakajaksi, salaisuudeksi. Ikkunoista näkyy kadulle valaistu pöytä, perhe, kuva siitä, mitä pariskunta on halunnut yhdessä rakentaa.

Wallensköldin hahmot ovat usein yksin. Niin on moni nykyisin omassa kodissaankin. Kodin muodostaminen ei ala vasta parisuhteessa. Naisen tehtävä ei ole toimia kodinhengettärenä vaan koti on yksityinen, muiden odotuksista vapaa tila. Tiskit voivat aina odottaa. Ehkä Wallensköldin hahmot ovat sekä tyytyväisessä rauhallisuudessaan että eristäytyneisyydessään kaikkia nykyihmisiä kuvaavia. Kodissa molemmat ääripäät ovat ristiriitaisesti läsnä. Sisällytämme itsemme koteihimme. Kuten Muisto-teoksissa: hahmot kuuluvat kalustoon. Kalusto kuuluu meihin. Kotien vauraus, etuoikeutettu keskiluokkaisuus on muuttunut itsestäänselvyydeksi. Designmuseo säilöö tätä kuvastoa, muotoilua. Wallensköld taas tuntee empatiaa ihmisiä kohtaan. Teoksissa ihminen seisoo yksin kotona ja tuijottelee ikkunasta ulos. Tämä lienee lähempänä monen arkea kuin mainoskuvasto, joka yrittää meille muuta uskotella, tarjota pakoreittejä pois tapahtumattomuudesta.

Viggo Wallensköld : Taidesalonki, Bulevardi 3 B. 19.12. 2012 saakka
Koti – paikka ja mielentila: Designmuseo, Korkeavuorenkatu 23. 13.1.2013 saakka 
Homes in transformation (toim. Johansson, H, Saarikangas, K) Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2009, Helsinki.















No comments:

Post a Comment